Muurin tällä puolella…

Otsikolla viittaan rytmin puutteeseen ja ajatukseen sen etsimisestä. Siis vuorokausirytmin. Otanpa samalla positiivista energiaa nappaamastani tunnustuksesta…

Hanni se taas laittoi meille monille kauniin plakaatin muistuttamaan kuinka tärkeitä olemmekaan toisillemme. Saatesanoina luki, että: “Mie taidan nyt laittaa tämän eteenpäin epämääräisesti sanoen, että kaikki tämän päivän lukijani saavat napata mukaansa, jos niin haluavat.” Minä halusin! Tietysti!

Varsin ahneena (näiden ihanuuksien perään olevana) blondina en tietenkään malttanut olla ottamatta omaani mukaan sillä joka päivä olen paikalla Hannin luona odottaen jotain uutta luettavaa. Kiitos Hanniseni! Laitan samaisen perhosihanuuden eteenpäin Hannin sanoja lainaten “kaikille lukijoilleni”, mutta lisähuomautuksella, että älkää antako aprillipäivän hämätä. Plakaatti on aito!

Ystäväni H:n lähdettyä koko kroppani valtasi velttous, löysyys, uneliaisuus ja raukea olo. Ajattelin mennä vain hetkeksi pikku pikku päikkäreille ja laitoin jopa varmuudeksi kännykkään herätyksen, etten nukkuisi liian pitkään. Kuinkas sitten kävikään? Heräsin ihan pihalla kun ulkona oli jo pimeää. En ymmärtänyt missä mennään ja tarviiko minnekään mennä. Sytytin valot ja huomasin nukkuneeni kolme tuntia ja kello oli yhdeksän illalla. Voij-jei!

Sattuuhan sitä. Ei oteta stressiä sillä silmiä painaa edelleen ja sänky näyttää houkuttelevalta. Herätys on vasta kymmenen aikaan - ihan kuin nukkuisin sinne asti kuitenkaan. Siis TÖIHIN meno on puolilta päivin, ei hätää. Huomaan hymyileväni kun kirjoitin tuon ‘töihin’. Olen monesti ja monelta kysynyt leikkimielisesti sanan kuullessani, että ‘onko se jotain syötävää?’. Ehkä se sittenkin on sillä sanan maku saa hymyilemään kuin parhaan aterian jälkeen. Blondista on tulossa tarpeellinen…

Jotta blondi olisi ihan oikeasti tarpeellinen eikä vain paikalla tulevana toisena työpäivänään, niin blondi menee ja pistää pään tyynyyn…

Hyvää yötä ja rattoisaa aprillipäivää!

Ensimmäinen työpäivä takana ja olo kuin voittajalla, heh heh…

Katsoin kellosta, että normaali vauhtiani kävelemällä matkaan meni pahimmat lällipaikat kiertäen kaksitoista minuuttia. Aurinko paistoi. Olin paikalla toisena seitsemästä. Osasin oikeaan kerrokseen ja huoneeseen. Kuittasin kellokortti-läpyskän haltuuni ja sitten odoteltiin muita paikalle.

Kolme-neljä naista kävi esittelemässä itsensä ja kertomassa omista toimialueistaan. Sitten kiersimme kaikki pajat ja verstaat läpi. Kierroksella tuli joku vanhempi mies vastaan ja moikkasi minua - näytti kyllä tutulta, mutta en tiedä kuka hän oli. Kierroksen jälkeen jakauduimme omiin työpisteisiimme ja samaan paikkaan & vuoroon kanssani tuli toinen S. (samaa vuosikertaa kanssani..)

Meinasin huokaista syvään ja raskaasti kuultuani, että ensimmäinen projekti olisi ‘ompelukone tutuksi’. Hyvästi virkkaaminen ja kutominen..? Ompelukone oli sellainen yläasteelta tuttu Bernina ja suit-sait-sukkelaan pistelin langan ja puolan paikoilleen. Taitaa olla kuin pyörällä ajo - kerran oppii ja aina osaa. Ohjaaja piirsi kankaalle kuvion, jota pitkin piti ommella…

Muistatteko ala-asteelta kun piti suorittaa ompelukoneella ajokortti..? Minä muistan kyllä.

Eipä siinä kauaa mennyt kun hurautin radan läpi ja ‘jäin kiinni’, että olen ommellut ennenkin. Sain kankaat ja ehdin melkein tehdä valmiiksi ensimmäisen lasten kangaskassin. S:llä oli ongelmia raskaan kaasujalkansa kanssa ja hän tuskaili melkoisen kuuluvasti. Samalla siinä ommellessa autoin jotain ulkomaalaista naista, joka etsi netin kautta asuntoa.

Pomo tuli paikalle ja ette ikinä arvaa mitkä hänen ensimmäiset sanansa olivat..??? “Me ollaankin samalta kylältä tuttuja”… Joo-o, muistan kasvot ja tiedän etunimen, mutta en saa mieleeni kuka hän on. Naisilla on se ‘paha’, että sukunimi saattaa muuttua vuosien varrella (paitsi neiti blondilla..). Ehkä tohdin kysyä joku päivä.

Muut duunarit siellä olivat melkoisen hiljaista porukkaa, mutta kuulin aika monen olevan pois paikalta. Pois lähdettiin kahdeltatoista ja matkalla ulos kuului: “Stansta!”. Juuri se tuttu nainen, jonka oletinkin olevan siellä, huomasi minut. Vaihdoimme muutaman sanan todeten, että samaa vuoroa vierekkäisissä pisteissä tehdään.

Voi jee, ihan kivaa! Työtahti on tosiaan kuin jossain vanhainkodin askartelukerhossa. Jopa nysväävä blondi saattaa olla ripeimmästä päästä siellä… Aion kyllä vongata itseni johonkin muuhun hommaan kuin niitä valmiiksi leikattuja 10 x 10 cm:n tilkkuja ompelemaan, se on saletti. Ennemmin vaikka ompelen kasan niitä kasseja… Ihan hyvällä mielellä olen päivästä ja paikasta, se on hyvä!

Ystäväni H. soitteli juuri kun olin matkalla kotiin. Hän menee katsomaan asuntoa ihan tästä minun läheltä (EDIT: reilu vuokranantaja olikin vuokrannut asunnon ensimmäiselle katsojalle eikä ollut vaivautunut ilmoittamaan muille, paska!)  ja tulee sen jälkeen kahville. Tulin kaupan kautta kotiin. Kaupassa joku tutun näköinen nainen töksähti kohdallani, palasi takaisin ja sanoi nähneensä minut jossain lähiaikoina. Minäkin muistin kasvot, mutta en mistä. Aika monta tuttua, mutta kohdistamatonta naamaa samalle päivälle..? Sitä kai sattuu…

Päivä oli enemmän raskas henkisellä puolella, huomaan. Ja huomenna taas jatketaan TÖITÄ!!!

Olo on vähän kuin ekaluokkalaisella ensimäisenä aamuna. Jännittää…

Olin eilen oikein ahkera. Vietin koko päivän kotona ja sain aikaan kaikenlaista. Kokkasin ja tiskasin, pesin koneellisen pyykkiä ja itseni, söin ja kudoin, kävin postissa ja kaupassa. Sain soitettua työkkäriin ja vaihdettua terveyden kartoituskäynnin pois samalta päivältä seuraavan hammaslääkärikäynnin kanssa.

Nukahdin illalla jo kymmenen aikaan ja näin supersekavia unia; oli merta, moottoripyöräilyä ja kaikkea kummallista. Heräsin puolen yön aikaan vaihtamaan muutaman sanan mesessä vierihoitajan kanssa, sammutin koneen ja katsoin tunnin kestävän sarjan boxilta. Sitten jatkoin unta aamuun seitsemään kunnes kännykän herätys soi…

Sillä aikaa kun kone aukesi ja kahvi valmistui, käärin sätkät aamuksi ja päiväksi. Laskin, että minulla on puoli tuntia aikaa tulla tänne seuraanne kahvimukin kera tunnustelemaan aamun tuntojani. Sitten jää puoli tuntia aikaa pukeutumiseen (blondilla on vaatteet valmiina kuin koululaisella..) ja ‘naaman piirtämiseen’. Kun lähden puolelta, olen perillä kymmentä vaille ja mielestäni vallan sopivaan aikaan…

Ulkona on harmaata ja vetistä. Huomaan jännittäväni sillä ei tämä käsien kostuminen ja vapina johdu ainostaan kahvista. Vatsassa nipistelee. Oikeastaan hymyilyttää sillä tunne on sen verran harvinainen. Olen viimeksi ollut täällä siviilissä töissä (karaokea lukuunottamatta) vuonna -97 eli siitä on hurjasti aikaa. Melkein kaksitoista vuotta! Huh! On siis jo aikakin…

Aamu alkaa info-tilaisuudella. Tiedän minne minun pitää ensimmäisenä mennä. Kai siellä on yhtäaikaa muitakin, jotka tulevat ensimmäistä aamua paikalle, luulisin. Oletan, että ruokailun jälkeen jatkan suoraan ensimmäiseen työpäivääni ja pääsen pois neljältä. Tulen kyllä oitis kertomaan teille k.a.i.k.e.n…

Nyt blondi painuu valmistautumaan ja lähtee ajoissa liikkeelle. Ei passaa myöhästyä, ei. Kylläpä jännittääkin…

Kuten jo eilenkin mainitsin, niin on sopivasti Uskon päivä tänään ennen huomista uuteen työhön menoa. Uskoa on monenlaista. Kuulun kirkkoon ja uskon omalla tavallani, mutta ajattelin päivän kunniaksi listata muita uskon asioitani, jos sopii…

Uskon …että olen selviytyjä. Olen niin monesta hankalastakin tilanteesta suoriutunut voittajana, tai ainakin ehjänä, eteenpäin. Meille ei anneta enempää kuin jaksamme kantaa…

Uskon …että lapsellani on aina ollut matkassaan paljon enkeleitä. Syntyessään yli kaksi kuukautta laskettua aikaa aiemmin, hän on joutunut taistelemaan elämänsä puolesta ja oppinut taistelemisen taidon jo silloin. Hän on aina pärjännyt, pärjää hyvin nytkin ja tulee aina pärjäämään! Rakas!!!

Uskon …että minä osaan! Jo lapsena adoptioäitini muisti aina sanoa minulle, että “kyllä sinä osaat kun vain päätät niin” ja sitä neuvoa olen tainnut käyttää paljonkin. Uuden oppiminen on aina ollut minulle helppoa ja melkoisen vaivatonta. Huomisesta eteenpäin sitä taitoa jälleen tarvitaan…

Uskon …että yli kahdenkymmenen vuoden takaiset alkuvaikeudet tänne muutossa ovat syvällä mielessäni ja saavat minut olemaan kiitollinen kodistani lopun elämääni. Voisin kyllä kunnioittaa asuntoani enemmän raivaamalla ja siivoamalla jokaisen neliön…

Uskon …että jokainen terve päivä on suuren kiitoksen päivä! Ihminen on niin kummallinen, ettei muista ja osaa arvostaa terveyttään ennen kuin sen menettää…

Uskon …että koskaan ei ole liian vanha oppimaan uusia asioita. Omasta halusta sekin on paljon kiinni sekä siitä, että on valmis opettelemaan. Pitäisi haastaa itsensä nykyistä useammin…

Uskon …että olen (blondiksi..? Hah ja heh..) ihan hyvä ihminen. Pitäisi vain oppia luottamaan ja uskomaan siihen paremmin, ettei karkottaisi ympäriltään ihmisiä, jotka minusta oikeasti välittävät…

Uskon …että ihmiset ovat suurimmaksi osaksi hyviä ihmisiä. Joskus kyllä luotan siihen liikaakin ja saan sormilleni. Se ei silti ole vienyt uskoani asiaan. Kukaan ei ole syntynyt pahaksi ihmiseksi vaan tilanteet ja olosuhteet ovat muokanneet joistakin epävarmoja / epäluotettavia.

Uskon …että pahat teot saavat palkkansa. Tarkoitan sitä, että en herkästi kanna kaunaa ihmisten pahoista teoista vaan luotan siihen, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Paha saa palkkansa ilman, että itse vaikuttaisin asiaan…

Uskon …että ilman sateisia päiviä ei osaisi ja huomaisi arvostaa aurinkoisia päiviä! Vaikeudet vahvistavat ja tuovat esille seesteisemmän ajan ihanuuden. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, välillä on uskallettava heittäytyä niiden kannateltavaksi piikeistä huolimatta..?

Uskon …että kaikella on tarkoituksensa eikä mikään ole puhdasta sattumaa. Vaikka sitä tarkoitusta ei aina heti tunnistaisikaan, niin se selviää aikanaan!

Uskon …että lapsenomainen uteliaisuuteni tulevaan päivään säilyy läpi elämäni! Se kantaa eteenpäin kaikesta huolimatta, ja juuri siksi.

Siinäpä niitä tälle Uskon päivälle. Listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin, mutta tuossa nyt tuli ne kaksitoista, mitä ensimmäisenä tuli mieleeni. Hyvää ja luottavaista Uskon päivää, sinullekin!

Saatoin ex-vuokralaisen eilen kotiin ja menin sitten vierihoitajan luo. En tiedä miten ja miksi minulle tuli välittömästi siellä olo, että en halua jäädä sinne vaan haluan kotiin. Olisiko se voinut ollut sitä, että olin juuri takonut itselleni päähän, että elän Minun elämääni, jossa Minulla on oikeus tehdä mitä Minä haluan..? Pari tuntia yritin ihan tosissani taistella tunnetta vastaan sillä ajattelin huomista töihin menoa ja sitä, että sitten olen töitä edeltävät yöt pääsääntöisesti kotona. (ainakin näin aluksi..) Tiesin, että vierihoitaja oli oikein odottanut sinne menoani ja kaipasi läheisyyttäni…

Tunteet taistelivat sisälläni niin, että se purkautui jalkojen levottomuutena. Vatsaan ja päähän alkoi sattua. Aikani pyörittyäni tuskaillen, ponkaisin ylös ja ilmoitin lähteväni kotiin. Yritin selittää tunnettani, mutta vaikeaahan se oli kun en itsekään sitä täysin ymmärtänyt. Kävelin kotiin. Vaihdoin päälle pyjaman ja söin vähän. Tein oloni mukavaksi ja makoilin peiton alla. Kroppa rentoutui ja uni tuli nopeasti. Ehdin kuitenkin vielä laittaa tekstiviestin vierihoitajalle, jossa yritin painottaa, ettei lähtöni johtunut hänestä vaan itsestäni. Tiesin tekeväni oikein ja se riittää.

Heräsin aamulla puoli kahdeksan aikaan ja huomasin, että yhteen hampaaseen sattuu. Koska tämä loppuu? Onneksi hammas on sellainen, joka poistetaan ensi käynnillä. Siinä tuntui painetta samalla lailla kuin se olisi katkeamassa. Olen varmaan purrut unissani hampaita yhteen sillä kipu alkaa hellittää ilman lääkettä. Hyvä niin! Kestäisi nyt sinne seuraavaan hammaslääkärikäyntiin asti… Onhan se niinkin, että jäljellä olevat hampaat ovat äärettömän paineen alla kaikkien muiden puuttuessa. Tarvinnee välttää kaikkea puremista -heh: koirien, ihmisten, tuolien, kynsien..???

En eilen kutonut ollenkaan, joten urakkaa on vielä edessä. Ennen aloittamista nautin tuon toisen kupillisen kahvia teidän luonanne vieraillen… Ainakin olen uteliaisuudesta pakahtumaisillaan kun tiedän Liskonaisen kirjoittaneen eilisistä Kultakurkku-kekkereistä! Sinne juoksen heti ensimmäisenä, heippa!

Jopas olin vitsikäs tuota otsikkoa kirjoittaessani? Vilkaisen aina tähän istuessani seinällä olevaan kalenteriin ja nythän siinä lukee, että “kesäaika alkaa”. Toinen vilkaisu ulos ikkunasta ja jokin TAIKA sinne tarvittaisiin, että se KESÄn toisi…

Sähköpostin välityksellä käydyn IhmisSuhdePullan jälkeen meseiltiin ja vierihoitaja sai ‘houkuteltua’ minut liikkeelle. Treffattiin lähimmässä karaoke-ravintolassa, jossa ei paljoa porukkaa ollut. Sinne oli ilmestynyt uusi biljardipöytä vanhan (paskan) tilalle ja olihan se testattava. Hah, hävisin 3-1, mutta en huonommalle. Kyytipoikia tuli kipattua aika reippaaseen tahtiin, mutta olo on ihmeen hyvä kuitenkin. (älkää, pliis, mainitko rahasta..!)

Tulin yksin kotiin sillä poika viestitteli yöllä, että äidin pöperöt kelpaisivat ennen armeijaan (perunakattiloille..) menoa. Pitäisikin tästä varmaan piakkoin mennä keittiöön kokkailemaan, että olisi ruoka sitten valmiina. Sen lyhyen aikaa, mitä poika on luonani, olen mieluummin hänen seurassaan kuin yksin keittiössä. Jauheliha-chili-tomaatti-kastiketta ja tagliatellea, luulisi pojalle kelpaavan? En kyllä rehellisesti sanottuna muista milloin olisin tehnyt sellaista ruokaa, jota poika ei olisi suostunut syömään. Ruoka-aineille ei onneksi ole allergioita.

Uusi vilkaisu kalenteriin; huomenna on sopivaan saumaan Uskon päivä ennen tiistaita ja uuden työn alkua. Pikkusen jännittää, ei paljon. Lähinnä vain siksi, että paikka on minulle uusi. Työt alkavat info-tilaisuudella, jolloin kierrämme kaikki siellä olevat pajat ja verstaat. Luulen, että siellä on yksi (vankilasta) tuttu nainen töissä. Ei kuitenkaan siellä samassa paikassa minne itse menen. Infon jälkeen on ruokailu, joka on ilmainen työpäivinä. Oletan, että aloitan työt sen jälkeen… Todennäköisesti virkkaamalla ‘mummon neliöitä’ neljä tuntia… Vatsa väittää, että jännittäisin sittenkin enemmän kuin ihan pikkusen!?

Jaahas, jos sitä menisi tuonne keittiöön kuorimaan sipulia (niisk) ja tekemään sen ruoan. Sitten voisi jatkaa kutomista niin tuotoksen saattaisi saada huomenna postiin ja eteenpäin. Lahjaksi… shh! (voin kuvata ja laittaa näytille sitten kun paketti on saajallaan perillä)

Seesteistä sunnuntaita!

Sammuta valot lauantaina klo 20:30-21:30!

Näytä, että sinäkin olet huolissasi ilmastonmuutoksesta ja osallistu WWF:n Earth Hour -tapahtumaan: säästä energiaa sammuttamalla valot ja muut turhat sähkölaitteet lauantai-iltana tunniksi!!!

(Otin kuvan ensimmäistä kertaa tänne olohuoneen puolelta..) Huomenna ollaan jo kesäajassa - näyttääkö siltä..? Ei mielestäni, mutta olkoon uusi lumi vanhan surma, kuten vanha kansa sanoo.

Tässähän tämä päivä on mennyt. Olen kutonut monta tuntia ja sain juuri imuroitua sekä tiskattuakin. Palkaksi itselleni keitin kardemummakahvit, nam… Saanen nauttia nuo pari mukillista seurassanne, kiitos.

Aamun loistava fiilis yrittää hiipua ja tiedän kyllä tasan tarkkaan miksi - kirjoitin yhden sellaisen sähköpostin, jonka sisältö jäi painamaan mieltäni. Pitääkö sitä, hemmetti soikoon, vielä tässä iässä toimia niin impulsiivisesti, ettei malta odottaa järkeä tunteen mukaan? Kirjoitin sisällön kyllä omien tunteiden ja ajatusteni mukaan, mutta silti. Asia on jo itsessään vaikea ja kaks’piippuinen juttu. Sanavalinnat saattoivat mennä ‘väärin’… Nyt sitten saan pähkäillä saajan (arvannette kyllä..) reaktiota ties kuinka kauan. Ei auta kuin odottaa, damn.

SLK:kin tavoitteli hetki sitten pitkästä aikaa puhelimella - en vastannut! En, koska omavaltaisesti oletan puhelun tulleen kapakasta enkä halua kenenkään houkuttelevan minua pois kotoani. Haluan olla nyt täällä, yksin. Minun kanssani! Minä alan nyt katsomaan American idols’ia ja sen jälkeen painelen myräkkää uhmaten kioskille sätkävehkeiden ostoon.

Kaivakaahan kansalaiset kynttilät esiin ja tukekaa omalta osaltanne Earth Hour - tapahtumaa, jookos? Niin minäkin aion tehdä.

Tunnelmallista Armaan päivän iltaa!

*  *  *  *  *

Ja jälleen EDIT: Katsoin idols’it (oma suosikkini vahvistaa paikkaansa suosikkinani viikosta viikkoon!) ja sain juuri ennen ohjelman loppumista tekstiviestin. Sen perusteella sähköpostin saaja ei ole vielä lukenut postiaan. Kannan niin huonoa omatuntoa ja fiilistä siitä tekstistä, että kirjoitin juuri uuden, jolla yritän/yritin hieman paikkailla sitä ensimmäistä. Että minä osaan!?! Blondi ei taida itsekään nyt oikein tietää mitä haluaa ja mitä ei. Vaikeeta! Ärsyttävää! Inhottavaa! Kioskille mars!

*  *  *  *  *

Ja vielä EDIT: Sain juuri sähköpostiini vastausmailin, joka oli kaikkea enemmän kuin olisin uskaltanut toivoakaan! Valtakunnassa kaikki paremmin kuin (..aiemmin ja siten erittäin..)  hyvin! Blondi hymyilee jälleen ja  l e v e ä s t i…

Taisin saada tavallaan enemmän kuin tiesin edes haluavani… Jeessss!

Onni on herätä omasta sängystä aikaisin aamulla ja nähdä päivän heräävän samaan aikaan kanssani.

Nukuin lyhyet lisäunet ennen kuin nousin ylös. Näin unta. Unessa kävelin kohti risteystä jonkun kanssa ja perille päästyäni tunnistin seurassani olevan henkilön Annaksi sarjasta Perho tuli taloon. Risteyksessä Anna alkoi ihmetellä ääneen kuinka hänen autonsa on kadonnut tien vierestä. Varmistin kysymällä oliko hän varmasti jättänyt autonsa juuri siihen kohtaan parkkiin ja oli hän.

Samalla huomasin ojan pohjalla jotain punaista. Menin lähemmäksi ja näin rutussa olevan henkilöauton. Menin lähemmäksi. Etupenkillä makasi poikittain turkoosiin toppahaalariin pukeutunut henkilö, takapenkilläkin näytti olevan jotain. Otin kännykkäni ja valitsin hätäkeskuksen numeron. Ehdin ajatella ilmoittavani nimeni ja… Sitten tajusin, etten tiennyt missä olen… Ja heräsin.

Nousin ylös, keitin kahvit ja tulin kierrokselleni. Aamu on nautinnollisen hiljainen ja syvällä sisimässäni kiitän jälleen tästä asunnosta, kodista. Olkoon marmattamani romulandia, mutta tämä on minun kotini, jonne kukaan ei luvatta tule. Eikä minua kukaan täältä voi käskeä lähtemään. Aamut ovat ihmisen parasta aikaa!

Kunhan aamukahvin aiheuttama kosteus häipyy hyppysistäni, otan jo käsissäni olleen kutimen takaisin sormiini. Hetki kutomista ja sitten aion saada itseni ulos ennen puolta päivää. Ajattelin kävellä sinne liikkeeseen, josta tuo uusi kännykkäni on ostettu. Menen kysymään mitä vinksallaan olevalle kuorelle voi tehdä ja samalla haluan selvittää kuinka paketista ottamani puhelin voi olla jo rekisteröity. Samalla saatan katsastaa lankaosaston tarjouskorit…

Onkohan poika lomilla? Ainakin sanoi viime viikonloppuna olevansa tulossa. Noh, soittaa jos on soittaakseen. Jääkaapissa on kuitenkin jo ruoantekotarpeet siltä varalta, että sotilas haluaa äidin tekemää pöperöä. Ikävä on tänään, nyt ja aina…

Loistavaa ja leppoisaa lauantaita! Kevättä kaikilla mausteilla!

EDIT: Ei tämä blondi pistä itseään tuonne pyryyn; ehtiihän sitä maanantainakin ja tuleepa kudottua…

Aloin juuri tuossa miettimään, että onkohan minusta tulossa täällä tylsä ja mitäänsanomaton… ???

Kiertelin pitkin ja poikin blogeissanne monta tuntia. Siis HATUN NOSTO TEILLE RAKKAAT VIRTUAALIYSTÄVÄT, että olette niin kiitettävällä tahdilla postailleet! Olin mielestäni vain pari päivää poissa omalta koneeltani ja silti teidän lukemattomat tekstit ilahduttivat blondia monta tuntia. (vai olenko niiiin hidas lukemaan..?) Eipä sillä -nautintohan on minun puolellani!

Olin hetki sitten menossa suihkuun ja valmistautuessani siihen keksin, että ei täällä valittamalla omat hommat etene. Siispä tuumasta toimeen ja kolmessa vartissa pesin koko vessan/kylpyhuoneen. (hyvä blondi!) Siinä puuhassa, joka on yksi mieluisimmista kotiaskareista veden äärellä lotraten viihtyvälle, mietiskelin samalla viime aikaisia postauksiani…

Hah, ikuisuuskysymys niin itsekriittiselle blondille, eikö? Tasaisin väliajoin palaan samaan aiheeseen. Vaikka se saattaa kuullostaa siltä, että kerjäisin kehuja, se ei ole niin. Olen vain ‘hieman’ epävarma itsestäni…

Nooh, ei hätä ole tämän näköinen -se on pyöreä ja punainen? Kuin oma naamani hetki sitten? Tulipa hetki vedettyä henkeä nikotiinin kera ja nyt sitten sinne suihkuun.

Ei kannata ottaa vakavasti -en minäkään…

*    *    *    *    *

KYLLÄ se vaan tekee hyvää välillä helliä itseään; otin suihkun pisimmän kaavan mukaan koko kropan kuorimisineen, sheivauksineen ja rasvauksineen, aah. Nyt on olo kuin pienellä vauvalla -puhdas, pehmeä ja uninen… Pyjama päälle, jotain murua rinnan alle ja sitten koko nainen sänkyyn. Voi autuus, onni ja lepo!

Olipas vallan ihana ilma kävellä tuo lyhyt matka vierihoitajalta kaupan kautta kotiin. Postiluukku oli suoltanut jälleen valtavan kasan mainoksia -jospa saisin pian aikaiseksi sen lapun, jossa kiellän moisten roskien tunkemisen luukusta sisään kun en saa vietyä niitä pois. Aurinko on ihana, mutta heittää paisteellaan likaiset ikkunat vasten kasvoja…

Mihinkäs minä viimeksi jäinkään..? Ai niin, olis menossa sinne kanikonttoriin ja meninkin. Sain ihan kivasti enkä edes jättänyt kaikkia koruja, joiden panttaamiseen olin asennoitunut. Ex-vuokralainen oli seurana ja kuinka ollakaan menimme ‘vaihteeksi’ oluelle. Tuttuja, hauskaa keskustelua, tarjottuja juomia, naurua ja karaokea. Ilta vähän venähti, mutta silti suht’ ajoissa menin grillin kautta (aah: aurajuustohampurilainen!) vierihoitajan luo. Sielläpä sitä tuli sitten taas loikoiltua ja katseltua leffa poikineen tähän asti…

En tiedä. Olen jotenkin niin outoja tuntemuksia täynnä vierihoitajan luona. Tunteet sotii keskenään eivätkä osaa päättää kuka johtaa ja miten. Välillä on ihan hyvä olla, mutta välillä ärsyttää kaikki. Sellaiset pienen pienet ja mitättömät asiat, tiedättehän? Sellaiset merkityksettömät jutut kuten esimerkiksi tupakka-askin aukaiseminen; kun toinen jää nitistelemään niitä muoveja hyppysissään niin kauan, että on pakko ottaa ne siitä kädestä ja viskata itse roskiin. Tai toisen selatessa mainoslehtistä, niin huomaa hänen narskuttavan joka sivua ennen kääntämistään moneen kertaan saadakseen yhden sivun kerrallaan. ÄrsykeSätkyjä kerrakseen! Olen ‘leppäkerttu’ pilkkufriikkinä, tiedän, mutta minkäs teet? Olen näistä ääni-jutuista kirjoittanut joskus ihan blogini alkuvaiheessa, muistaakseni…

Olen kyllä huomannut yhden piirteen muita selvemmin: takertumisen, ARGHH! Se, jos mikä, ah-dis-taa! Kun äsken lähdin vierihoitajan luota, hän kysyi onko minulla tulevalle illalle mitään suunnitelmia. Kerroin, että Ystäväni H. on tulossa luokseni kahville. Mikäs siinä, mutta kun ilmoitustani seurasi kysymys: “meinaatteko mennä jonnekin?” WTF?! Teki mieli vastata, että “mitä se sinulle kuuluu?”, mutta sanoin vain, “etten tiedä” ja “tuskin”. Tuntuu, että vierihoitajan elämä menee nyt minun tapaamisesta minun tapaamiseen, eikä sitten juuri muuta. Se on mielestäni huono juttu! Edelleen toistan itseäni sanoessani, että EN VOI OLLA KENENKÄÄN KOKO ELÄMÄ. Piste.

Jos se muuten olisi epäselvää, niin auringon paistaessa likaisista ikkunoista sisälle, niin on todettava, että olisi aika olla kotonakin. On niiiiin likaista! Hyh! Pölyä ja kaikkea joka paikassa. Jos ottaisi asiakseen viettää huomenna siivouspäivää oikein kunnolla, vaikka Mimosan esimerkkiä noudattaen… Vaikka minulla ei olekaan uutta imuria, niin pölypussin vaihtamalla palauttaisin tehoja vanhaan kapineeseen. En muuten koskaan enää osta imuria sillä perusteella, että se on pieni, oranssi ja sen nimi on Rolfy. Never! Se meinaan on niin pieniruokainen ja kova ääninen, ettei sen kanssa saa tasapainoista suhdetta aikaiseksi millään…

Ai niin, käynpäs koukkimassa talteen Susikairasta vuoden upeimman T-paidan kun se minullekin armollisesti lahjoitettiin:

“Siispä ottakaas mukaanne kukistajamehiläinen ja olkaa varovaisia näinä hurjina aikoina!”, meille valituille kehoitettiin ja minähän en antaisi tilaisuuden mennä ohi! Ei sitä joka päivä noin hienoa paitaa saakaan, kiitos!

Taitaa olla aika tehdä muutaman minuutin pikasilaus täällä pölylandiassa ennen Ystäväni H:n tuloa…

Aurinkoista ja upeaa viikonlopun alkua kaikille!

Tämä blondi osaa tehdä kaiken kovin mutkikkaasti, mutta se johtuu siitä, että olen tässäkin asiassa umpi rehellinen!

Kirjoitin ensin kaikkien arvontaan osallistuneiden nimet Word’illa ja tulostin ne…

Muistin omistavani ‘giljotiinin’ ja sillä nimien leikkaaminen pikku lapuiksi…

…sujui kuin helppo tanssi. Taittelin laput kaksin kerroin ja…

…laitoin ne mustaan pallon malliseen maljakkoon. Poimin ne sieltä sitten yksitellen ja…

…listasin ne jälleen Word’illä siinä järjestyksessä kun ne pallosta nostin. Näin jokaiselle arvontaan osallistuneelle arpoontui oma henkilökohtainen numero. Sitten tarvittiin puolueettoman henkilön apua ja valitsin puuhaan tietysti vierihoitajan. Mesetin hänelle pyynnön valita numero väliltä 1 - 24 ja sain vastauksen:

Onnea! ONNEA!

(Kuvasin ‘varuiksi’ arpajaispalkinnon, että jos haluatte nähdä mitä meni ohi suun..? Ai, kun olen ilkeä, anteeksi! Palkinnosta oli vaikea ottaa kuvaa -ehkä Gata saattaa onnistua paremmin kun pääsee aukaisemaan paketin..)

Muistelen, että Gata asuisi pääkaupunkiseudulla -muistanko oikein? Eli voisitko ottaa yhteyttä sähköpostilla (stansta@luukku.com) ja ilmoittaa voisimmeko tavata arpajaisvoiton toimittamiseksi vai haluatko, että postitan sen sinulle jonnekin? (rehellisesti sanottuna toimittaisin sen mieluummin itse postimaksujen välttämiseksi..) Up to You!

Kiitokset kaikille osallistuneille!

Palaan kommenttien kimppuun myöhemmin sillä minun on lähdettävä liikkeelle. On mentävä postittamaan ne sorsapurkit Subbarille ja samalla käyn (hemmetti!) kanittamassa koruja. En haluaisi millään, mutta ei taskussa olevilla euroilla pärjää kahta ja puolta viikkoa. Ei millään. Harmittaa…

Ja eikun menox, sanoi Annie Lenox… ha hah, vaikka ei edes naurata..