Muurin tällä puolella…

Hyvä jatkuu. Nukuin seitsemän ja puolen tunnin yöunet yhtä jaksoisesti! Kertaakaan heräämättä välillä! En muista milloin viimeksi olisin nukkunut noin…

Sain kuin sainkin itseni eilen illalla liikkeelle. Menin sinne lähimmälle ostarille tarkoituksena käydä ostamassa uusi samanlainen paita sen revenneen (itse revityn!) topin tilalle. Eipä siellä tietenkään enää ollut sopivaa kokoa, mutta ostin numeroa suuremman. Aluspaitanahan minä sitä käytän… Toin ostariostokset kotiin ja ampaisin samoin tein ruokakauppaan. Mitä sitten vaikka tiskit ja suihku jäivät hoitamatta - ehtiihän nuo tänäänkin…

En millään muista missä blogissa oli listattu viisi hyvää asiaa itsestään. Ajattelin kuitenkin tässä aamukahvia juodessani listailla omiani, mitä mieleen ensimmäisenä tulee…

(Katselin eilen kännykästä koneelle siirtämiäni kuvia ja tuo ruusu oli siellä. Olen sen joskus kuvannut tuossa lähipuistossa. Eikö olekin kaunis..?)

No niin…

1. Sopeutuvaisuus. Olen ns. hyvä reissukaveri. Melkein paikka kuin paikka ja saan itseni helposti sopeutumaan olosuhteisiin suuremmin valittamatta. Tästä tietenkin osoittaa sekin, että minulla ei ole putkakammoa vaan saan jopa putkasta/sellistä tehtyä paikan, jossa ei ole paha olla. Osaan joustaa tarpeistani ja tulla toimeen sillä mitä on. Avoimin silmin ja avoimin mielin…

2. Soveltaminen. Jos johonkin ryhdyn, niin yleensä suoriudun siitä. Tavalla tai toisella. Uuden oppiminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa. Keksin kyllä tavan suoriutua niin käsitöissä kuin muissakin puuhissa. Jos en muistaisi mikä ‘tuoli’ on englanniksi, osaisin sanoa, että tarkoitan paikkaa, jossa istutaan pöydän ääressä…

3. Kiltteys. Voidaan kyllä laskea heikkoudeksikin, mutta olen pienestä pitäen osannut asettua ‘toisen housuihin’, asemaan. Osaan katsoa asioita toisen ihmisen näkökulmasta ja ottaa huomioon toisen tarpeet (joskus enemmän kuin omani ja tämän poikani on kyllä perinyt minulta..). Voin helposti luopua jostain jos koen toisen ihmisen tarvitsevan sitä ‘jotain’ enemmän kuin minä. Piirre, jota on paljon käytetty minua vastaan… Asia, josta en ole ottanut opikseni.

4. Järjestelmällisyys. Joskus liiaksikin, mutta siellä missä olen, on tavaroilla oma paikkansa. Millilleen. Minulle sanottiin vankilassakin, että elämäni olisi helpompaa ilman tuota piirrettä, mutta en oikeastaan ymmärrä, että miten..? Oma pääni ja sen tasapaino vaatii minua tietämään missä mikäkin on. Jos paikat ovat kaaoksessa, on pääkin. Tietysti joudun toisinaan joustamaan tässäkin - tällä tavarapaljoudella, mitä kotonani nyt on, ei voi ihan jokaista nurkkaa pitää tip-top. (vai voisiko..)

…MISTÄ minä nyt sen viidennen keksin… Tämän piti olla helppoa ja positiivinen alku keskiviikolle. Ei tästä mitään ongelmaa pitänyt tulla… Tuota, tuota… (miksi nämä sormet vain OVAT tässä näppäimien päällä mitään tekemättä..?) No nyt…

5. Suvaitsevaisuus. En yleensä tuomitse ketään ihonvärin, ulkonäön tai vaatetuksen perusteella. Joitain poikkeuksia on, mutta ne perustuvat omakohtaiseen kokemukseen. Vankilassakin näki jos jonkinmoista tallaajaa. Ihmisiä kaikki elleivät omilla teoillaan tai valinnoillaan toista todistaneet. Hyväksyn erilaisuuden ellei se ole itse tehtyä ilkeyttä. Annan tilaa olla. ‘Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.’ Kyllä tähän maailmaan mahtuu…

Ei se ollutkaan niin helppoa kuin aloittaessani kuvittelin. Kokeilkaapa perässä - ja jos innostutte omia hyviä puolianne listaamaan, niin olisin otettu kommentista lootassani, että osaisin tulla luoksenne niitä iloiten lueskelemaan. Anna hyvän kiertää, vai-miten-se-meni…

Kevyesti keskellä viikkoa!

Näin vapaasti mukaan otettavan idean Mimosan luona ja innostuin muistaessani, että minulla on tässä koneella oiva kuva valmiina. Tarkoitus on tarinoida kuvan pohjalta ja sen teen…

Vuosi ennen koulun aloittamista sain lahjaksi kortin, jonka sisältö ilmoitti tulevasta ulkomaan matkasta. Tarkoitus oli silloin lähteä äitini (A.) ja hänen äitinsä eli mummoni kanssa Rodokselle. Silloin se oli jotain todella erikoista. Ja oikein ‘naisten kesken’. Innostuin tietysti oitis! Kävi kuitenkin niin, että matkan suunniteltuna ajankohtana äitini oli sairaalassa kipsi jalassa; melanooma oli leikattu pois nilkasta onnistuneesti. Mummo teki reissun siskonsa kanssa ja me menimme vuotta myöhemmin kaksin äitini kanssa. Muistikuvat matkalta ovat pätkiä sieltä täältä…

Lentokoneessa minulla oli sellainen keltakantinen blanco-kirjanen, johon äitini oli valmiiksi liimannut kiiltokuvia. Minä sitten kirjoitin lentokoneessa niille sivuille oman versioni sadusta Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Kirjanen taitaa olla minulla jossain tallessa. Oli ensimmäinen kertani lentokoneessa! Perillä heti kentällä jouduin ‘pahoinpidellyksi’ - joku mies tuli ja pussasi minua päähän! Örks ja äitiii! Äiti yritti selittää, että se johtui vaaleasta ihostani ja kullan keltaisista pitkistä hiuksistani. (..taisin vaatia hiuksiani kiinni koko loman ajan..) Kohtelu jatkui hotellimme aamupalalla kun miehet kilvan puristelivat minua poskista. Noloa ja kiusallista!

Hotellimme oli vilkkaan kadun varrella ja liikenteen meteli kuului ylös huoneeseemme. Äitiä se taisi haitata, minua ei. Enemmän minua haittasi se muurahaisten polku vessan ovella. Polku, joka pakotti loikkaamaan valtavalla askeleella vessaan päästäkseen. Muuta en siitä huoneesta muista. Sain sata drakmaa omaa rahaa. Ostin hienon nahkaisen lompakon (johon suomalaiset setelit eivät koskaan mahtuneet), kapean punotun vyön, jossa oli vaaleanpunaisia helmiä sekä vihreäsävyisen huivin. Ehkä jotain muutakin, mitä en muista.

Vuokrasimme useina päivinä polkupyörän ja äidin kyydissä tarakalla istuen kiersimme saarta sen verran mitä äiti jaksoi polkea. Eksyimme rannalle, jossa ei ollut muita. Rannalla oli kyltti, jonka merkityksen äiti varmasti minullekin selitti. (Tuulinen ranta, uinti omalla vastuulla!) Olin hiekalla omissa lihapulla-leikeissäni kun äiti lähti uimaan… Yhtäkkiä katsoin merelle enkä nähnyt äitiä enää missään!!! Hätäännyin valtavasti - mutta vuosia, vuosia kannoin huonoa omatuntoa siitä, että hätäännyin sen vihreän huivini puolesta, jonka äiti oli lainannut hiustensa suojaksi uimaan mennessään… Vasta paljon myöhemmin tajusin tilanteen oikean vakavuuden. Aallokko oli heittänyt äidiltä suunnan hukkaan, mutta hän selviytyi rannalle hyvässä kunnossa. (Luojan Kiitos!) Huivin kanssa…

Kyllä me teimme yhden opastetun bussimatkankin. (Sieltä tuo ensimmäinen kuva!) Kävimme appelsiiniplantaasilla ja muistan kuinka opas painotti, ettei hedelmiä saa ottaa puista. Olin kiltti lapsi, mutta jostain syystä minulta löytyi kaksi appelsiinia kun olimme jo takaisin linja-autossa matkalla seuraavaan paikkaan…Kävimme jollain savipajalla ja sain sieltä aasin - edullisesti kun sillä oli jalka poikki. (kotona tehtiin uusi jalka..)

No, tuo aasi on tehnyt monta volttia myöhemminkin. Oikea takajalka on se, mikä alunperin oli rikki. Huh, olen siis säilyttänyt tuota aasia kolmekymmentäviisi vuotta!!! Nyt se oli makkarin ikkunalaudalla (yäk:) seiteissä ja pölyssä… (Nyt ei liene enää kenellekään epäselvää, että olen säästänyt koko elämäni ajan KAIKEN..!?)

Opin tuolla reissulla ensimmäiset englannin kielen alkeet: “van ais kriim pliis”, jota hoin koko matkan jäätelökioskille. Unohdin ennen kuin olin perillä ja oli pakko palata takaisin kysymään… Matka auringonottopaikalta kioskille oli sen verran pitkä, että jo toisella kerralla osasin…

Paluumatkalla ilmeni ongelmia: Keihäsmatkat oli mennyt konkurssiin! (Muistatteko..?) Kentällä muuttuneet järjestelyt huomasi kun äiti vietiin verhon taakse, ja joka puolella oli sotilaita isojen aseiden kanssa. (Se kyllä taisi johtua muusta syystä..) Onneksi äiti pystyi ja sai jutella minulle rauhoittavasti verhon läpi. Pääsimme kuulemma VIIMEISELLÄ Keihäsmatkojen koneella Suomeen, Beirutin kautta. Beirutin kentällä en tajunnut, että siellä on sota vaan vilkuttelin iloisesti kentällä oleville miehille…

Näitä laukkuja ei varmaan kovin monesta paikasta enää löydy..? Minulla on, ja sisältö se vasta mielenkiintoinen onkin, mutta siitä toisella kertaa…

Tästä viikosta on tulossa paras pitkään aikaan. Ainakin jos on alkuun luottaminen…

Sain eilen kommenttilootaani kutsun mennä Liskonaiselle kylään hakemaan sieltä ‘jotain kotiin’. Minähän noudatin kutsua ja…

“Tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin henkilöille, joita pitää tärkeinä, inspiroivina ja kannustavina itselleen.”

KIITOS tunnustuksesta ja etenkin sanoistasi: “…uutena ystävänä Stansta osaavat taiten sorkkia ja udella kipeitäkin asioita niin että niitä on itsekin pakko pohtia ja järjestellä oikeille kohdilleen.” sekä “Olen uskaltautunut itsekin uusille teille. Enpähän Stanstaakaan olisi muuten löytänyt.” Olen iloinen ja onnellinen, että uskaltauduit ja kohdattiin! Olet niin lämmin ja jo nyt läheisen oloinen ihminen! Haluan lähettää tämän tunnustuksen heti sinulle takaisin, ole hyvä!

Haluan sen suuremmin perustelematta lähettää tunnustuksen eteenpäin seuraaville henkilöille, ystävilleni:  Mimosa, Minz, Hannele, Cherry, Roxy(salasanallinen), Neiti F., Susikairan akka, Pyriitti, Caprisious, Aimo, Jenni ja viimeisenä, mutta vain sukupuolensa vuoksi Dolce (naiset ensin..). Erikseen haluan vielä mainita ST:n, joka käy säännöllisesti minua blogissani tapaamassa, mutta jolla itsellään ei ole omaansa.

Kiitos teille kaikille, että olette!

Tästä on niin hyvä ja lämmin jatkaa niin viikkoa kuin muutenkin eteenpäin, kiitos!

Edit. Kertokaa hyvät ihmiset näettekö te tuon laittamani valokuvan tekstin selvänä vai suttuisena..? Onko, siis voiko se olla, kiinni siitä käykö sivullani Explorer’illa/Firefox’illa??? (itse käytän ‘tulikettua’ ja silloin kuvan teksti on kyllä juuri sellainen kuin miten sen siihen laitoinkin..ainakin jos klikkaa kuvan isoksi.)

“Tämä blondi sairastaa, häntä hellikäämme..” TOIMII!!!

Kuvittelin siis makaavani sängyssä voivottelemassa koko päivän. Toisin kävi. Sain puhelun ja sen seurauksena ovikello soi. Sain seitsemän kappaletta sellaisia sinisiä lääkkeitä, jotka ovat varsinkin naisille tuttuja. Alkaa Mi:llä ja päättyy nax:iin, 550mg. Kyllä te tiedätte. Ensimmäisen sain suoraan sänkyyn vesilasin kera - hemmottelua, jota oli lisääkin tiedossa…

Puin muuta pyjaman tilalle ja seurasin ‘hemmottelijaa’ Autoon. Poimittiin yksi kultakauppias kyytiin ja mentiin paikallisista tasokkaimpaan paikkaan syömään. (noloa tunnustaa, että vaikka olen asunut näillä kulmilla 19 vuotta, en ole koskaan aiemmin paikassa käynyt..) Syötiin loistavasti ja seurakin piti tasokasta keskustelua huumorilla höystettynä yllä. Ruoka oli loistavaa. (hinta selvensi syyn sille, etten ole siellä aiemmin käynyt..)

Paluumatkalla poikkesin apteekkiin hakemaan lisää perussärkylääkettä ja…

…vitamiinia! Kuva on tarkoitettu erityisesti Hannia varten… Ikään kuin todisteeksi otin kuvan purkista omassa kädessä, etten fuskaa. Olkoonkin perhepakkaus…

Nyt on hemmoteltu, tankattu monella tapaa ja voin palata sänkyyn peiton alle katsomaan kaikkea kivaa telkkarista.

Maanantai voisi olla paljon huonompikin, eikö?

Nyt on meinaan hartia niin kipeä ja jumissa, että on syytä levätä ja parannella se…

Muotiblogeista puolisalaa vaikutteita saaneena (hih hih) esittelen teille ns. päivän asun:

“Come to the dark side… We have chocolate!..” Ostin itselleni joululahjaksi pyjaman…

Ajattelin viettää koko päivän sängyssä maaten ja hartiaani lämmittäen. Boxissa on katsomattomia leffoja ja sarjoja. Ainoa syy pukea kunnon vaatteet päälle tänään saattaa olla se, että särkylääkevarasto näyttää aika autiolta. Samalla apteekkireissulla saisin vihdoin ostettua ne vitamiinitkin itselleni. Jos vaikka iltapäivällä, ehkä.

Nyt takaisin peiton alle… *sattuu*

Tätä kai se rakkaus on, että ikävöi jo silloin ennen kuin kohde on lähtenyt…

Poika tuli ja täytti eteisen komeudellaan. Äiti kapsahti kaulaan kuin ei olisi tavannut aikoihin. *höpsö* Ruoka oli melkein valmis…

Makaroonilaatikkoa ja alokas, jonka kasvoja vähän piilotin…

Syötiin ja sitten katsottiin jaksoja sarjasta Californication. Annoin pojan tyydyttää nettikaipuutaan ja puuhailin omiani. Juotiin kahvit ja jutskailtiin. Ressukka oli kovin yskäinen ja yritin helpottaa hänen oloaan yskän- sekä särkylääkkeellä. Mukavaa oli vaikkei poika ollut niin puheliaalla tuulella kuin perjantaina. Lähtiessä saatoin ratikkaan ja annoin vähän ‘kahvirahaa’.

On se vaan niin jännä kun ikävä iskee ennen kuin poika on edes lähtenyt. Ratikan lähtiessä pojan (hupsu) äiti nieleskeli kyyneleitä kotiin kävellessään. Noh, ei mene kuin viikko niin alokas saapuu jälleen. Nykyään lomia on ilmeisesti jatkuvalla syötöllä. Onneksi kuljetus pelaa, ettei tarvitse omasta pussista matkoja pistää…

Näin on sitten alokkaan ensimmäiset lomat vietetty. Otin tietysti kasan kuvia muistoksi. On se poika niiiiin komea (vaikkei hatusta tykkääkään..) !!! 

Kaikkia edelliseen postaukseeni kommentoineita ystäviäni KIITTÄEN! Alkaa elämä taas voittamaan…

Lähdin perjantaina keskustaan ja tapasin inttipoikani.

Että sydämeni oli pakahtua onnesta ja ylpeydestä. Yli satayhdeksänkymmentä senttiä armeijan vihreisiin pukeutunutta Maailman Parasta Poikaa, uuh. Äiti käveli pojan rinnalla nenä pystyssä muustakin syystä kuin poikaa tuijottaen. Mentiin oluelle ja juttua riitti. Istuttiin samaan pöytään yksin istuvan miehen kanssa ja tuo mies pyysi lupaa muutamaan sananvaihtoon. Sanoi, että pojallani on ‘hyvä habitus’. Lämmittihän tuo. (se mies ei muuten millään meinannut uskoa, että olen pojan äiti..)

Poika, joka yleensä on aika vähäsanainen, kertoi kaikkea kahden viikon kokemuksella. Oli ihanaa kuunnella! Hänen ajatuksensa armeijasta oli tehnyt täyskäännöksen ja olipa poika käynyt jo haastattelussa päästäkseen ‘inttipoliisi’-koulutukseen. Aikoo ilmeisesti joka tapauksessa olla armeijassa koko vuoden ja sehän on 100% enemmän kuin mitä lähtiessään suunnitteli. Saatoin pojan junalle ja lähtiessä pyysin katsomaan silmiini, sillä tiesin niistä näkyvän kaiken, mitä mielessäni ja sydämessäni tunsin. Poika myönsi, että näkyvissä oli…

Olin jo alustavasti sopinut tapaavani erään tuttavani pojan lähdettyä. Menimme karaokeravintolaan ja joo, innostuin liikaa. Tuttava lähti kiireellisen syyn vuoksi, mutta ystäväni H. tuli ’tilalle’. Jatkoimme toiseen karaokepaikkaan ja myönnettäköön, etten muista sieltä lähtöä juurikaan, enkä kotiin tuloa senkään vertaa. Ilmeisesti asiaan vaikutti aikalailla koko päivän kestänyt syömättömyyteni(-kin). Onneksi olin ajoissa kotona ja säästyin suuremmilta mokilta. (mokilta kokonaan!) Rahaa meni liikaa ja se harmittaa!

Eilisen päivän tuskailin sängyn pohjalla hartiaani. Pää ei kunnolla käänny ja mikään asento ei ollut hyvä. Illalla tajusin sentään, että särkylääkkeet ovat muutakin kuin migreeniä varten. On se muuten kumma, miten pieni pilleri löytää tiensä juuri sinne, mikä paikka sillä hetkellä sattuu olemaan kipeä..!? Poika, jonka kanssa oltiin sovittu syömään tulosta, soitti kovin flunssaisena ja siirrettiin yksissä tuumin syöminen tälle päivälle. Tarkoitus olisi, että hän tulee ajoissa ja lähtee sitten suoraan luotani bussille.

Sunnuntai on tänään sininen, eikö? (huom. en ole muokannut kuvan väriä mitenkään!) Ilmeisesti ulkona on taas sen verran plussan puolella, että lumi putoilee katolta ryminällä. Ei ole kovinkaan turvallista kulkea talojen puolella katua näillä nurkilla. Blondin on aika aamukahvit juotuaan availla verhot pois ikkunoiden edestä ja ‘herätä henkiin’ jälleen.

Olen erittäin kiitollinen saamistani kommenteista masennuspostauksen jälkeen! Kiitos! Mahdattekohan arvatakaan kuinka henkilökohtaisesti otin sananne..? (uskoisin)

Kuten Dolce mainitsikin, niin onhan minulla ihmisiä, joita tapaan. Siltikin saattaa mennä useita päiviä yksin kotona neljän seinän sisällä. Silloin sitä tiedostaa, että ‘toiset’ käyvät töissä ja koulussa tavaten siellä päivittäin ihmisiä enemmän kuin minä viikossa tai peräti kahdessa. Siitä se yksinäisyyden tunne syntyy. Lisäksi siihen tämä työttömyyden aiheuttama tarpeettomuuden tunne. Kukaan ei kaipaa minnekään paitsi valvojani kerran kuukaudessa ja työkkäri terveystarkastukseen ensi kuussa.

On tietysti paljon itsestänikin kiinni, että jään tänne kotiin joka päivä. Ei vaan ole helppoa vähävaraisena keksiä syitä lähteä ovesta ulos. Yksin päämäärättömänä harhailu ei sinällään innosta kovinkaan paljon. Yksin liikkuminen muutenkaan.

Olen nyt kuitenkin päättänyt löytyneen ‘normaalin’ vuorokausirytmin innolla aloittaa jokapäiväisen kutomisen. Siitä sentään saa tyydytyksen suht nopeasti. (poika sai jo lapasensa perjantaina!) Onneksi olen ostanut kassillisen lankoja silloin kun sain vielä niitä laulatusrahoja. Ei nekään ihan ilmaisia ole. Lankaa riittää pitkäksi aikaa vaikka olisin kuinka ahkera hyvänsä ja se on plussaa se.

Taidanpa mennä tiskaamaan, että on mukavampi alkaa laittamaan pojalle (ja itselleni..) ruokaa. Poika muuten kommentoi intin sapuskaa sanoilla ‘perunaa, kalaa ja perunaa’. On siis jo nyt oppinut syömään aiemmin karsastamaansa kalaa kun ‘muuten jää nälkä’. En laita tänään mitään perunaan viittaavaa vaan ajattelin tehdä pippurista makaroonilaatikkoa ohjeella, jonka löysin netistä. Uskoisin, että on pojankin makuun.

Sinistä tammikuun viimeistä sunnuntaita! 

Ulkona on satanut lunta tosi paljon ja sataa edelleen…Yö on hiljainen, samoin mieli. Ihan kuin kaipaisin ‘jotain’, mutta en keksi mitä…

Mieli on yhtä epäselvä kuin tuo yöllinen kuva ikkunan lasin läpi. Lunta kaikkialla. Mielessäkin. Mikähän minua nyt masentaa..?

Ehkä se on vain sitä, että olen niin paljon yksin kotona. Koko ajan neljän seinän sisällä, yötä päivää. En käy missään, en näe ketään. Kukaan ei oikeastaan kaipaa ja olen koukuttunut tähän blogiin ja kommentteihinne. Siinä kaikki?

Ainoat ulkoilut ovat niitä kapakkareissuja vaihtelevalla menestyksellä eli morkkismokailuilla tai ilman. Mitä järkeä? En saa itseäni muuten juurikaan liikkeelle. Aina on Hyvä Syy siirtää asiat huomiselle, jolloin ne voi siirtää uudestaan…

Joo, tiedän monen asian olevan kiinni vain ja ainoastaan itsestäni, mutta eipä tuo näytä minua liikuttavan. Sama kaava toistuu päivästä viidenteen ja sitten painun paniikissa ulos ja teen ‘tyhmyyksiä’. Tai ainakin jotain mistä en välttämättä itsessäni pidä.

Ilman kamaa olen kuitenkin edelleen ollut ja siitä olen ylpeä. Mieli on tehnyt välillä niin saatanasti!?! Kai siksi, että saisin jotain toimintaa tähän tylsyyteen. Huono syy! Se helpottaa ilman olemista kun olen päättänyt olla itse tekemättä mitään asian eteen, eikä kukaan ole onneksi mitään nenäni eteen kantanut. Luulen, etten osaisi nyt kieltäytyä…

Laitoin illalla viestin pojalle. Kysyin siinä, että ehtisikö hän ekoilla lomillaan luokseni syömään, mutta en saanut vastausta. Ehkä en ole Se Ensimmäinen Asia, joka mieleen tulee loman viettoa suunnitellessa. Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta silti…

Anteeksi apaattinen soundini. Yö tekee yksinäiselle kepposia. Yritän mennä nukkumaan, kohta…

* * *

Edit: Se ‘kohta’ tarkoitti tällä kertaa puoltatoista tuntia ja neljää-viittä pientä tölkkiä olutta… Hyvää yötä ja kauniita unia!

…voin mennä sinne aikomalleni virastokierrokselle. Ei ne paikat sieltä minnekään yhden yön aikana katoa.

Aamun pirteys katosi ja sänky näytti niin houkuttelevalta, että köllähdin tunnin päikkäreille. Heräsin lehden kolahdukseen postiluukussa. Vilkaisu ikkunasta ulos hyydytti kaikki hyvät suunnitelmat lähteä liikkeelle…

Sakea lumipyry on vallannut kadut ja minähän en tuonne lähde kun ei ole pakko. Huomennakin ehtii.

Kunhan eräs vieras on käynyt, voisin kaivaa vihdoin langat & puikot esiin. Ne samat, jotka uhosin jo pari päivää sitten etsiväni käsiin…

Näyttää siltä, että tänään on lähdettävä virastokierrokselle. Se se on aina yhtä mukavaa puuhaa…

Olen aamukahvia juodessani kirjoittanut muutoksenhakupaperin sossuun ja kopioinut liitteet siihen. Pointtina on vuoden alusta noussut vuokra, jota ei oltu huomioitu. Samasta vuokrankorotuksesta johtuen kopioin tiliotteen ja tammikuun vuokralaskun Kelaa varten. Olen edelleen sitä mieltä, että virkailija Kelan luukulla antoi väärää informaatiota kertessaan, että vuokran (muka) tulee nousta vähintään viisikymppiä ennen kuin se vaikuttaa asumistukeen. En usko. Aion mennä tekemään asumistuen tarkastuspyynnön - tuo se sitten muutoksen tai ei. Olenpahan yrittänyt kuitenkin.

Ulkona näyttää lumi sulavan lähes samalla nopeudella kuin se tuli maahankin. Outo talvi! Melkein voisi sanoa, että viikossa on viisi lumetonta ja kaksi lumista päivää… Ainakin siltä tuntuu. Missä ovat ne lapsuuden narskuvat kinokset ja posket värjäävät kivat pakkaset? No joo, asuin silloin Pohjoisessa ja siellähän ne saattavat olla edelleen. Minä kyllä tykkäisin jos vaikka olisi täysin lumeton talvi. Silloin säästyisi noilta loskakeleiltäkin, joiden ainoa tarkoitus on kuljettaa kiviä eteisen lattialle…

Voi, mun ‘vauva’ tulee huomenna ensimmäisille lomille intistä! Voin vain arvata mitä pojalla on mielessä, mutta silti toivon, että hän ehtisi äitinsä luo syömään ja hakemaan ne lapaset. Oli tuonne facebook’iin käynyt kommentoimassa, että kyseisessä prikaatissa on neljäsosa porukasta kipeänä. Toivottavasti poitsu on onnistunut olemaan terveenä! Tarviikin laittaa illalla tekstiviestiä vinkiksi viikonlopun varalle…

Ja nyt käärimään sätkiä, joiden hinta on muuten noussut aika huimasti laakista: 0,50€ per toppa…

Ja sitten sinne virastorundille, mars!