Kello on kaksitoista yöllä, enkä enempää jaksa. En millään. Olet oikeassa - olisin voinut aloittaa tämän jo aikaa sitten kun tiedossa kerran oli. Ja muutenkin. Aina jotain pientä olisin voinut päivittäin tehdä sairastellessakin niin ei kasaantuisi yhdelle päivälle. Eikä Sinun vuoksesi tarvitsisikaan, tiedän sen, mutta…
Nukuin tosiaan viime yönä vain vähän yli neljä tuntia ja nekin yskien. Kello herätti väsymykseen nähden aivan liian aikaisin, mutta tapaamisesta ei voinut jäädä pois. Velvollisuudet on ‘yhteiskunnan elätinkin’ hoidettava, ne vähäiset. Päivällä kudoin ne synttärilahjasukat valmiiksi ja vieraan lähdettyä tuli väsymys. Tai tulihan se jo aiemmin, mutta yksin jäätyäni annoin itselleni luvan mennä pitkäkseni. Nukahdin ja heräsin vasta karvaa vaille kahdeksan illalla…
Tukka auki oli ‘pakko’ katsoa. Keitin itselleni kahvia uskotellen sen piristävään voimaan. Täydellisten naisten aikaan omatunto kolkutti jo liikkeelle ja aloin puurtaa olohuoneen parissa nähdäkseni sarjasta edes osan toisella silmälläni. Siirtelin telkkareita, kannoin ne vaatekorit makkariin, vähän imuroin, pyyhin pölyjä ja tein pientä pintasilausta, että näyttäisi edes siistimmältä. Makuuhuoneesta tuli varasto, ja jos Sinulle sopii, niin pidetään sen ovi raollaan huomenna? Niin, ettei tavarat sieltä näy, mutta raollaan sen verran, ettei tule piilottelun tunnetta. Keittiön pöydän raivasin tyhjäksi, mutta tiskit jäävät aamuun. Samoin mainoslehtipinon pois vieminen. Lupaan myös jättää läpivedon aamulla tupakanhajun poistamiseksi ja sytytän muutaman tuoksukynttilänkin…
Koko puuhastelun ajan keuhkoihin on sattunut lujaa! Olet sanonut siitä jo melkein kolmekymmentä vuotta - voisitko yhden kerran jättää mainitsematta tupakanpoltostani? Laulun olen oppinut ja laulan sitä sitten kun se suuhuni omasta tahdostani tulee. Ja olen kyllä hyvin tietoinen jokaisesta ‘romusta’ mitä kotonani on. Tiedän senkin, että kaikkea on kertynyt liikaa. Olen yrittänyt kuvailla tätä kaaosta Sinulle niin puhelimessa kuin meileissäkin. Tätä epätoivoa, joka iskee vyön alle kun tuntuu, etten saa mitään näkyvää aikaiseksi. Lupaan yrittää, olen luvannut sen itsellenikin…
Minusta olisi mukavaa jos kerrankin jättäisit arvostelematta poikani ja minun suhdetta. Toivoisin sitä! En ole täydellinen äiti; poikani tietää sen ja minä tiedän sen. Meillä on kuitenkin ‘meille sopivat välit’. Asioista puhutaan erilailla kuin me olemme koskaan tehneet. Onhan meillä poikani kanssa biologinen suhde, joka Sinulta ja minulta puuttuu. Tuo on faktaa, tiedät sen. En sano sitä KOSKAAN satuttaakseni Sinua! Olet vanhempi ja viisaampi, mutta anna meille silti tilaa tehdä omat virheemme ja mahdollisuus ottaa niistä opiksemme, jooko?
Toivoisin, että nyt, kovin pitkästä aikaa, tavatessamme meillä olisi aikaa keskustella sellaisista asioista, joista me molemmat haluaisimme puhua. Kysellä kaikkea mieltä painavaa ja saada niihin vastauksia vielä kun se on mahdollista. Olet itse opettanut minulle realismia ja yksi sen muoto lienee tiedostaa ikämme, jota kummallekin kertyy päivä kerrallaan lisää. Toivon, että osaisimme nyt puhua asioista, joiden puiminen voi tulla piankin liian myöhäiseksi. Ettei jäisi niin paljoa siihen koriin, jossa lukee ‘näistä olisin halunnut kysyä, mutta nyt en enää koskaan voi saada vastausta’…
Tai sitten voisimme vain nauttia toistemme seurasta kuin kaksi aikuista naista. Olla välittämättä menneistä ja olla miettimättä liikaa tulevaa. Keskittyä Tähän Päivään sillä “Tänään on aina täällä, Huominen ei koskaan”. Jos vain käytäisiin yhdessä Ateneumissa, Hakaniemen hallissa shoppailemassa, syömässä hyvin ja kahvilla jossain. Saattaisin Sinut mielelläni junaan ostamani ‘tuliaisen’ kera toivottan antoisaa yhdessäoloa velivainaasi vaimon seurassa. Ei teilläkään ole enää välttämättä useita tapaamisia edessä, joten toivotan voimaa ja ymmärrystä yhteisiin hetkiinne! Teitäkin yhdistää vuosikymmenten yhteinen historia, uniikki, jollaista toista ei ole.
Haluaisin KIITTÄÄ Sinua niin monesta asiasta..! Olet opettanut minulle niin monia hyviä asioita. Asioita, joista monet olen löytänyt itsestäni vasta viime vuosien aikana. Ehkäpä tiedätkin niistä enemmän kuin kuvittelen Sinun tietävän…Lista olisi pitkä, mutta yön väsyneinä tunteina KIITÄN Sinua optimismista ja siitä, kuinka olet kasvattanut minut luottamaan itseeni niin, että tiedän pärjääväni jos vain niin itse haluan! Olet aina muistanut sanoa, että “kyllä sinä osaat”. Tuo on jotenkin mielessäni päällimmäisenä nyt kun on öitä, jolloin epäilys kalvaa ja tuntuu, että seinät kaatuvat niskaani. Päivä kerrallaan ja parhaani tehden, niinhän se menee? :)
Kyllä äiti - lopettelen ja menen nukkumaan, jotta jaksan nousta aamulla ajoissa suihkuun ja loppusilausta tekemään. Ja että olen valmiina liikkumaan Sinun soittaessasi. Olen pahoillani, että et välttämättä saa koskaan lukea tätä! Haluan Sinun kuitenkin tietävän yhden, jo lapsena minulle opettamasi, neuvon toimivan vielä melkein 40 vuoden päästäkin…Muistatko kun sanoit, että “jos tuntuu, ettet voi luottaa keneenkään, niin muista aina, että voit kirjoittaa murheistasi! Monesti pelkkä kirjoittaminen riittää mieltäsi helpottamaan..” KUINKA OIKEASSA (taas) OLITKAAN, KII-TOS ÄITI! 
PS. Tunnustan, että otin kopion siltä varalta, että JOS sittenkin uskaltaisin antaa tekstin myös asianomaisen matkaluettavaksi…Ehkä annan, ehkä en. Hyvää yötä!
Sain vielä kehuja keittiön järjestyksestä ja toimivuudesta sekä siitä, että “sinulla käy ja tapahtuu niin näppärästi se ruoan laitto”. Huolissaan oli sairastelun jatkumisesta. Antoi ohjeeksi mennä kuumaan suihkuun ja syödä vitamiineja. Ja maanantaina menen saattamaan junalle niin “näet samalla millaisia ne uudet makuuvaunut ovat ja saat sen omenahillon”. Sappivaivainen ei saisi omenaa syödä, mutta ei äidin tekemästä hillosta malta kieltäytyäkään…
Stansta